jotain pientä ja tunnelmallista

Vuoden alussa olin ystävän luona Englannissa. Matkan tavoitteena ei ollut nähtävyydet, eikä shoppailu, vaan -kuinka ollakaan- askartelu! Minkäs teet, jos asuu niin kaukana toisistaan, mutta yhteinen innostus on suuri. Pakkasin mukaan skräppipapereita, pahveja, koristeita, leikekuvia, saksia, kimalleliimoja, leimasimia.... Kaikkea pientä tai littanaa. Tietäen, että perillä on myös läjä vähän kaikkea ja mahdollisuus vaihdella ja lainata.

Neljästä päivästä lähes kolme meni pöydän ääressä leikaten-liimaten-ja-askarrellen, aiheena mazebook. Yhtenä päivänä sentään lähdimme sunnuntai-ajelulle hurmaavaan pikkukaupunkiin, hyytävästä ilmasta huolimatta.

Kirjoja syntyi kuin sieniä sateella, ja siinä sivussa löytyi muutama uusi ihastuttava viini- ja juustotuttavuuskin (puhumattakaan isäntäväen käsittämättömän hyvistä ruuista)

Olen uskomattoman tyytyväinen, kun kädenulottuvilla, ympäri pöytää ja sohvaa ja lattiaa on kasapäin papereita. Kuviollisia, silputtuja, eri vahvuisia, sileitä, pastellisia. Niiden pelkkä selailu ja katselu on rauhoittavaa ja onnellistuttavaa.
Ja on aika uusi kokemus valmistaa seitsemäätoista kirjaa sekavassa järjestyksessä yhtäaikaa.

Roskat muodostuu tässä hommassa lähinnä 2-puoliteipin silpusta ja pienistä paperisuikaleista. Niistä vois hyvin tehdä jollain kerralla tilataidetta, kun on tarpeeksi monta päivää projekti pursuillut ympäriinsä.

Sain myös aloitettua Englannin matkoista muodostuvan valokuva-albumin. Hankin sitä varten ihan pelkistetyn täysin mustan kansion. Tässä etukansi:

Ensimmäinen huomen

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!
Minulla on tunne, että tästä vuodesta tulee haasteellinen, mutta antoisa. Mitään lupauksia ei ole tapana tehdä, aion vain elää täysillä ja nauttia luovuudesta.

Vuoden kahtena viimeisenä päivänä lueskelin ihan "välipalaksi" varsin tavanomaisen rikosromaanin, Kuudes matkustaja (Theodor Kallifatides). Löysin sen hyllystäni, tietämättä yhtään mistä se on sinne ilmestynyt, tai olenko sen jo aiemmin lukenut. Luultavasti olen lukenut aiemmin, kun haalea deja vu -tunne oli läpi kirjan, mutten kuitenkaan mitään juonesta muistanut.
Oikeastaan kirjasta sinänsä ei ole mitään ihmeellistä mainittavaa. Kohtalaisen hyvin kirjoitettu. Lukemisprosessi sinänsä oli jotenkin niin vuodenvaihdetta kuvaava. Vuosi ohi, seuraava alkamassa, ja siinä välissä oli mukavaa istuskella jalkalampun valossa nojatuolissa ja lukea vain jotain, ajattelematta mitään ihmeellistä. En kaivannut mitään tunteita ravistelevaa tai elämää suurempaa.
Joskus voi lukea kirjan samalla tavoin kuin söisi tavallisen, tutun työpaikkalounaan.

Kirjastossa on odottamassa pari päivää sitten tekemäni varaukset. Ne "oikeat" luettavat tämän välipalan jälkeen. Aion hakea ne pääkirjastosta, tutun kirjastoauton sijaan. Vuodenvaihteessa kun yllättäen parhaista parhain kirjastosetä vaihtoi työpaikkaa, ja lapsikatraani suree niin, että kieltäytyvät hetkeen menemästä kirjastoautolle lain. Kahden valtavan positiivisen ja ihanan kirjastotyöntekijän jälkeen odotamme haikeana ja jännityksellä, minkälaisen kuljettajan seuraavaksi meille löytävät. Voiko olla enää yhtä hyvä onni jatkossa?

Lainaan loppuun ystäväni lainaamaa lausetta, joka osui minuun kovin voimalla eräänä hetkenä:


"People disagreeing everywhere you look, makes you wanna stop and read a book."

(Bob Dylan)

joulupuuhia

Ajauduin kaiken joulukiireen keskellä ompelemaan. Ompelukone oli kuin magneetti, kankaita hypistelin sellaisella ilolla, etten ole siihen tottunut aiemmin kuin papereiden kanssa työskennellessä. Tilkut ovat hurmaavia! Pitsit kruunaavat kaiken! Napi! Vetoketjut!

Joululahjoiksi saakka sain tehtyä kolme projektia.
Ensimmäinen oli pieni vetoketjullinen pussukka, johon olin idean osittain varastanut Oxfordin ihanista kaupoista.

Pussukka on kaksinkertainen, sisäpuoli on samaa kangasta kuin ulkopuolen pohja. Tilkut on Sinellistä, vetoketjuja onneksi löytyi ihan lähimmästä pikkuruisesta ompeluliikkeestä. Kuppikakkuteemaa on viime vuosina ollut paperimaailmassa runsaasti, mutta tämä on ainoa kangasversio, joka on vastaan tullut aiheesta.
Pitsi on aarrelaatikosta, jonka naapuri lahjoitti. Selkeästi jostain irrotettu, mutta erittäin hyväkuntoinen. Kierrätys on tunnelmallista! Ties missä tämä pitsikin ollut, ja mitä jollekin merkinnyt.

Vuosiin en ole vetoketjuja ommellut, ja oli jo perusniksit jotenkin unohtuneet. Paikoilleen sain sen ommeltua, mutta vähän jäi jotkut jutut pikkutarkkaa mieltäni kaivelemaan....

* * * * *

Kun kaikki kankaat ja silput ja silitysvälineet olivat levällään, sukelsin suoraan seuraavan työn kimppuun. Lahjaksi myöskin. Serkkupojan rinssessalle ompelin leikkejä varten kahvallisen kassin.

Edelleen samaista pitsiä riitti mukavasti ja Sinellin tilkkuja olisi vaikka kuin moneen ompeluun. Tullut vuosien saatossa jotenkin ihan itseltä salaa hamstrattua pala jos toinenkin....
Lintuteemaan ihastuin niin, että päätin tehdä kassille kaverin ja rinssessan pikkusiskolle jotain samaan sarjaan kuuluvaa.
Olivat kuin luodut toisilleen :)

Pikkusisko kun on niin pieni vielä, ettei kassista olisi ollut vielä toviin mitää iloa. Imeskelköön tipua, kun isosisko shoppailee leikkikaupoissa.

* * * * *

Itse asiassa, ennen näitä pitsihöysteisiä ihanuuksia tein jo yhden joululahjan. Ei ollut pussi eikä kassi, vaan verhot. Mutta samalla pitsiteemalla mennään tietysti.
Veljentyttö tarvitsi söpöön leikkikeittiöönsä verhot ikkunaan. Koko keittiönurkkaus on itse rakennettu, ei mikään muovihirviö. Ikkunakin on tilauksesta maalattu, ja kaipasi tunteella ommellut verhot :)

Perintölakanat virkattuine pitseineen pääsivät käyttöön. Värjäys tehty jo vuosia sitten, kun silloinkin jollekin pikkutytölle niistä jotain tein.

Nyt vain odotan pääseväni ihailemaan valmista keittiötä!

luen, olen olemassa

Joulun alla kävin tarkastamassa, että Lontoo on yhä paikallaan ja lentokoneet lentävät talvipyrylläkin. Matkalukemisena oli Haruki Murakamin Norwegian wood.

Pidin kirjasta aivan valtavasti, ja luen taatusti jotain muutakin samalta kirjailijalta.
Teksti oli suoraa, mutta vähäeleistä. Päähenkilö tuntui olevan rehellistäkin rehellisempi, täysin avoin ja peittelemätön. Samoin tavallaan kaikki muutkin kirjan henkilöt, vaikka kummallisia olivatkin. Ihmiskohtalot ovat rankkoja ja synkkiäkin, mutta kaikki oli silti kuin pitsiä ja tomusokeria. Surullisen kaunista. Dialogien suorapuheisuus ja osin jopa hätkähdyttäväkin rivous ei ihmeellistä kyllä muuttanut pitsistä mielikuvaani missään vaiheessa.

Haikeaa oli luopua, viimeinen sivu lukea ja kansi sulkea.

Väliaika

On se hetki vuodesta, kun vanha päättyy ja uusi alkaa, ja muutaman päivän tulee roikuttua kummallisessa välitilassa. Jouluhössötys on ohi, kaiken säntäilyn jälkeen sitä vaan yrittää kasata itsensä kuin palikkatornin taas ryhdikkääksi ja pirteäksi. Unta riittäisi vaikka kuinka vielä, mutta ajatukset alkaa jo olla seuraavassa vuodessa ja uusissa haasteissa. Alitajunta yrittää asetelella arjen palasia paikoilleen, tietäen, että kevätkaudesta tulee kiireinen ja niin päinvastainen, mitä viimeinen puoli vuotta on ollut.

Näissä tunnelmissa lähdin aamulla lähes suoraan sängystä ulos, koira hihnassa. Suojakeli oli vallannut tienoon, puista ropisi vettä jäisen-vetiselle hangelle. Täysin muuten hiljaisessa, autiossa aamussa se oli yllättävän luja ääni, ja häiritsi koiraa aluksi. Nollakeli sai meidät molemmat liukastelemaan alituiseen niin, että näytimme varmaan kovin humalaiselta parivaljakolta ;)
Vastaantulijoita ei ollut ainuttakaan, että ehkä meidän horjuvaa käyntiä ei sitten kukaan seuraillut kuitenkaan. Jossain kaukana meni muutama auto.

Suorastaan lämmintä siis on, pakkasten jälkeen. Mutta niiiiiiin harmaata, niin harmaata.

Värimaailmaan löytyi vaihtelua vain aurauskeppien kohdalla....

Tunnin ulkoilun jälkeen aamupala maistui! :)