earth without art is just "eh"

maanantai 16. heinäkuuta 2012

helmiä ja solmuja

Kun sitten eräänä päivänä huomaa, että käsillä voisikin jo tehdä jotain, lähtee koko homma ihan lapasesta. Otin helmet esiin, enkä meinannut päästä niistä lainkaan irti. Tein koruja syödessä, pujottelin muutaman ohimennen koiralenkille lähtiessäni, suunnittelin koruja musiikkia kuunnellen ja harkitsin uusia vaihtoehtoja ja yhdistelmiä vielä nukahtaessani...
Tilasin _ihan vähäsen_ helmiä myös netistä, tilaus tuli jo seuraavana päivänä!
Ja kyllähän noita koruja muutama tulikin sitten tehtyä vuorokauden aikana...

Tässä kaulakoru, joka on pujotettu makrameenauhaan ja joka helmen välille tehty solmu. Helmet ovat harmahtavan ruskeita savulasihelmiä ja tavallisia vaaleanpunaisia lasihelmiä. Avaimen ostin jo kauan sitten, kun se uutuutena tuli Sinelliin. Avaimesta saa kierrettyä varren irti, ja pujotettua siihenkin helmiä, mutta päätin pitää sen pelkistettynä kuitenkin.
Korvakorujen osat on kaikki jo pidempään kaapissa lojuneita, Sinellistä nekin. Intialaiset korunosat ovat ihania, sävyltään ei liian bling blingiä..


Ja lähikuvassa avainta..




Makrameenauhasta innostuin niinkin paljon, että solmeilin seuraavaksi ranteeseen kieputettavan pitkän korun.

Edelleen höystettynä intialaisilla helmillä.

Ja lähikuvaa. Solmeilu on helppoa ja näppärää, mutta aikaa vievää tietysti, kun pituutta on.



Solmeilu on ennastaan tuttua, ja sormet osaavat sen vaikka katsomattakin, joten halusin kokeilla jotain uudenlaistakin. Esimerkkinä oli eräs ihan kaupasta ostettu tyttären rannekoru, jossa oli pyöreää punosta. Meni melkoisesti aikaa, ennen kuin löysin siihen ohjeet, mutta kyllä kannatti.
Tykkäsin lopputuloksesta erityisen paljon, vaikka ihan yksinkertainen pitkä nauha vaan onkin:

Molemmat, sekä lila, että musta ovat makrameenauhoja. Hieman eri paksuisia, joten lopputulos ei ollut ihan tylsän tasainen.


Eikä siinä vielä kaikki... Tilaamistani helmistä ruusukvartsi puhutteli minua eniten, siinä on jotain mihin en vaan kyllästy. Ikävä kyllä määrä ei riittänytkään ihan sellaiseen mitä olin kuvitellut mielessäni, mutta hieman muunneltuna se on tässä:


Käsin tehdyt donitsin malliset kiehkura-lasihelmet olen joskus jostain tapahtumasta ostanut, enkä enää muista mistä. Toiset, nyppyläiset, olen purkanut korviksista, joissa oli epäaidot koukut. Tulipa käyttöön nekin.



Tekeillä on vielä yksi rannekoru, mutta siitä puuttuu sopivanvärisiä helmiä, ja niitäpä jostain sitten yritän etsiskellä malttamattomana..

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

sunnuntaissa on taikaa

7:14 sunnuntai-aamuna päästän koiran ovesta ulos ja lähdemme kävelemään aurinkoiseen aamuun. Täysin tyyntä. Ketään muita ei ole missään, kuuluu vain lintujen ja junien äänet. Autojakaan ei vastaan tule montaa, kaikki on pysähtynyttä. Koko tienoo on virkistynyt eilisen sateen jäljiltä, tienvarren heinät ja kukkaset ovat sadepisaroista raskaita.
Illalla kävimme ihastelemassa myös sade + ilta-aurinko -yhdistelmää. Kimmellystä riitti. Jälleen taas niin toivoisin järjestelmäkameraa...



Tienvarret pursuavat kasvustoa, joka kauneus tuntuisi kyllä menevän täysin hukkaan ilman, että joku pysähtyy joskus ihastelemaan. Yksityiskohtia katsellessa ja koiran kaikkea nuuskutellessa ajatus saa levätä. Ei tarvitse suorittaa mitään.


Puut sirisevät.
Istun tässä ja kuuntelen
mitä maisema puhuu:
puuta, heinää.

(Risto Rasa)



Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa astioiden helinää.
Toukka tiskaa.

(Risto Rasa)

lauantai 7. heinäkuuta 2012

varauksia

Muutamaan viikkoon en ole keskittynyt lukemiseen lainkaan. Lukuunottamatta kahta hesarinlukukertaa ja paria tieteen kuvalehteä.. Ehkä koskaan elämässäni ei ole ollut näin pitkää aikaa vailla painettua sanaa.
Päätin kuitenkin ryhdistäytyä, ja laittaa varauksia kirjaston järjestelmään.
Jotain helppoa ja hyvin etenevää (vastapainoksi arjelle!) josta saisi nopeasti ja kivuttomasti kiinni.

Viimeksi kun luin, luin elokuvakirjan Nälkäpeli. Se olikin sinänsä uusi kokemus, että tuntui paremmalta katsoa ensin elokuva ja lukea  kirja vasta sitten. Aiemmin olen ollut lähes fanaattinen sen suhteen, että kirja pitää lukea ensin, ja sitten harkita, kannattaako sotkea elokuvalla mielikuviaan lainkaan.


Tämän suhteen ei kuitenkaan ollut mitään ennakkopaineita. Kirjan päähenkilöt asettuivat mukavasti päässäni samannäköisiksi kuin elokuvassa, solahtivat kivuttomasti rooliinsa. Tiesi heti ketä on kukakin, ja aika hauskaa luksustahan se on, ettei tarvitse kirjaa aloittaessaan yrittää oppia nimiä. Ne kun on jo tuttuja! Sen kun alkaa lukea vaan, ja homma ikäänkuin pyörii samantien ilman sivukausien tunnustelua ja tutustumista.
Elokuvahan on suhteellisen raaka itse pelin osalta, ja painottuu siihen. Mutta tässä oli kokonaisuus paremmin hallussa, ja päähenkilön tunteet ja motiivit välittyvät tietysti selkeämmin sanallisesti esitettynä, kuin ilmeistä ja toiminnasta arveltuna.
Ei mikään elämää suurempi kirja, vaikka saakin ehkä vähän pohtimaan mihin tämä maailma on lähivuosikymmeninä tai -satoina menossa. Aion kuitenkin lukea jatko-osatkin, ja pitää niillä sisälukutaitoani yllä :)

torstai 5. heinäkuuta 2012

mikä on kaunista?

Kuvitelkaa, jos ei voisi tehdä käsillä mitään. Jos kaikki kosketus olisi tuskallista. Miten elämä muuttuisi, mitä haasteita jokainen päivä toisi vastaan?

Olen ollut melkein viikon juurikin vastaavan haasteen edessä. Täysin kädettömänä. Käsien iho on kuin palovamman jäljiltä, ei ihan sentään näytä yhtä pahalta kuin tuntuu.
Pitkinä toimettomina tunteina (päivisin sekä myös öisin) olen joutunut pohtimaan monelta kantilta asiaa, toteamaan yllättävästi, että asia on moniulotteisempi kuin pelkkä kipu ja fyysisyys. Se nimenomainen yllättävä puoli, jonka haluan tässä jakaa, on muiden aistien terävöityminen.

Onhan selvää, että jos ihmiseltä menee näkö, korvaa silloin kuulo ja tunto todella paljon. Tai jos menee kuulo, on näkö hirmuisen tärkeäksi käyvä. Mutta minulle on ollut yllättävää miten paljon käsien tuntoaistin puuttuminen on tuonut esiin erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia.
Olen alkanut katsella asioita antoisammin. Kun en voi tehdä ja koskea, olen ikäänkuin saanut tilaisuuden olla pysähtyneesti tarkkailijana.
Parhaiten aloin ymmärtää asiaa kun rutiinikseni muodostui pienen koiranpentumme pissatus aamuviideltä:
Kello oli laitettava soimaan joka aamu viimeistään viideltä, jotta kaikki mahdollinen ei löytyisi myöhemmin aamulla pitkin lattioita. Tokkurassa kahmin mitenkuten jotain vaatetta ylleni, kompuroin innosta hyppivän pennun kanssa eteiseen ja selviydyin voittajana ulos.
Ja voi ihmettä!
Aamuviiden maisema!
Se oli jotain uutta minulle. Linnut olivat heränneet, kaste maassa ja tienoo nukkui vielä untaan. Keskikesästä huolimatta hieman hämärän tuntua, jossa äänetkin kuulostavat erilaiselta kuin päivällä. Kukat ja puskat ja kaikki tienvierusheinätkin tuntuivat hohtavan jotain erityistä. Hengitin syvään. Katselin. Katselin ja katselin ja hengitin.
Koira teki tehtävänsä ja palasimme sisälle ja menin takaisin nukkumaan.

Vain muutamia minuutteja elämästä, mutta kuinka kauniita ne olivatkaan! Aamu toisensa jälkeen. Vaikka olikin repivää tuskaa laittaa vaatteet päälle ja avata ovi, mutta kaiken se lempeän hämyinen aamutunnelma korvasi. Eikä siihen aikaan aamusta ole ketään muita liikkeellä, joten hihnaakaan ei tarvitse koiralle ottaa ;)

Nyt otan vapauden olla hieman mummomainen, ja laitan pari kuvaa kukkasista, joita olen katsellut polkuni varrella.




Jos olisi hyvä kamera, ja kädet sitä käyttämään, saisin vangittua sen, mitä toivoisin. Puhelimen kameralla mennään.