mikä on kaunista?

Kuvitelkaa, jos ei voisi tehdä käsillä mitään. Jos kaikki kosketus olisi tuskallista. Miten elämä muuttuisi, mitä haasteita jokainen päivä toisi vastaan?

Olen ollut melkein viikon juurikin vastaavan haasteen edessä. Täysin kädettömänä. Käsien iho on kuin palovamman jäljiltä, ei ihan sentään näytä yhtä pahalta kuin tuntuu.
Pitkinä toimettomina tunteina (päivisin sekä myös öisin) olen joutunut pohtimaan monelta kantilta asiaa, toteamaan yllättävästi, että asia on moniulotteisempi kuin pelkkä kipu ja fyysisyys. Se nimenomainen yllättävä puoli, jonka haluan tässä jakaa, on muiden aistien terävöityminen.

Onhan selvää, että jos ihmiseltä menee näkö, korvaa silloin kuulo ja tunto todella paljon. Tai jos menee kuulo, on näkö hirmuisen tärkeäksi käyvä. Mutta minulle on ollut yllättävää miten paljon käsien tuntoaistin puuttuminen on tuonut esiin erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia.
Olen alkanut katsella asioita antoisammin. Kun en voi tehdä ja koskea, olen ikäänkuin saanut tilaisuuden olla pysähtyneesti tarkkailijana.
Parhaiten aloin ymmärtää asiaa kun rutiinikseni muodostui pienen koiranpentumme pissatus aamuviideltä:
Kello oli laitettava soimaan joka aamu viimeistään viideltä, jotta kaikki mahdollinen ei löytyisi myöhemmin aamulla pitkin lattioita. Tokkurassa kahmin mitenkuten jotain vaatetta ylleni, kompuroin innosta hyppivän pennun kanssa eteiseen ja selviydyin voittajana ulos.
Ja voi ihmettä!
Aamuviiden maisema!
Se oli jotain uutta minulle. Linnut olivat heränneet, kaste maassa ja tienoo nukkui vielä untaan. Keskikesästä huolimatta hieman hämärän tuntua, jossa äänetkin kuulostavat erilaiselta kuin päivällä. Kukat ja puskat ja kaikki tienvierusheinätkin tuntuivat hohtavan jotain erityistä. Hengitin syvään. Katselin. Katselin ja katselin ja hengitin.
Koira teki tehtävänsä ja palasimme sisälle ja menin takaisin nukkumaan.

Vain muutamia minuutteja elämästä, mutta kuinka kauniita ne olivatkaan! Aamu toisensa jälkeen. Vaikka olikin repivää tuskaa laittaa vaatteet päälle ja avata ovi, mutta kaiken se lempeän hämyinen aamutunnelma korvasi. Eikä siihen aikaan aamusta ole ketään muita liikkeellä, joten hihnaakaan ei tarvitse koiralle ottaa ;)

Nyt otan vapauden olla hieman mummomainen, ja laitan pari kuvaa kukkasista, joita olen katsellut polkuni varrella.

Jos olisi hyvä kamera, ja kädet sitä käyttämään, saisin vangittua sen, mitä toivoisin. Puhelimen kameralla mennään.