Kirjat, järjestyksessä:
Kirjailijan perusteella valitsin tämän:
Aiemmin Nichollsilta lukemani Sinä päivänä oli täydellisesti minun kirjani. Siihen hukuin täysin ja jo ensimmäisten sivujen jälkeen olin pakahtua kieleen joka osui jonnekin syvälle sisimpääni.
Kaikki Peliin ei ollut samanlainen kokemus (ei kai niitä kovin montaa ihmiselämässä vastaan tulekaan), mutta jotain kovin inhimillisen surullista oli tässäkin, johon pystyin samaistumaan helposti.
Päähenkilön vaikea oleminen eritoten puhutteli. Tilanteesta toiseen oman identiteetin häilyminen ja epätodellinen kuva itsestä.
Tapahtumat sijoittuvat koulumaailmaan, siihen vaiheeseen nuoruutta, kun muutetaan yliopiston asuntolaan ja pitäisi ottaa vastuuta omasta elämästä. Kun mielikuva toisista ja itsestä on jotain hyvin kuvitteellista.
Päähenkilön kasvaminen kirjan aikana on erittäin hidasta, mutta pyrkimystä siihen on koko ajan. Tilanteet menevät välillä täysin yli, mutta silti tietty realistisuuden tuntu on koko ajan painavasti läsnä.
En varsinaisesti osaisi sanoa, kelle suositella tällaista kirjaa, mutta olin hyvin tyytyväinen luettuani itse tämän. Tulen varmaan aina olemaan itse tarpeeksi teini lukeakseni kuvauksia kasvukipuisesta räpistelystä todellisuuden ja haaveiden rajoilla.
Heti sittemmin tartuin "mihin vaan käteen osuvaan kirjaan". Lähestulkoon. Yöpöydällä kun ei yhtäkkiä ollutkaan minkäänlaista pinoa odottamassa, mikä on jokseenkin kummallinen tilanne.
Kirjastoauton dekkarihyllyn jo aika lailla kolunneena (siinä onneksi on vaihtuvuutta kohtalaisen paljon) tartuin epämääräisen tuntuiseen välipalaan:
Hieman tunkkainen kuvaus kidnappaustarinasta, vuorotellen sekä pikkurikollisten, että poliisien kannalta. Lukijalle annetaan koko alkupuoliskon sen verran yksipuolisesti faktaa päähenkilöistä, että mielikuva heistä on väkisinkin negatiivinen. Inhimillinen, mutta negatiivinen. Vasta myöhään kirjan edetessä tulee syvempiä tunteita ja totuuksia esiin, jotka tuntuvat helpotuksen huokaukselta. Viimeisillä sivuilla olo oli kuin kireät hartiat olisivat vihdoin alkaneet rentoutua.
Ensimmäisen kolmanneksen olin kummissani, miksi edes luen näin keskinkertaista kirjaa. Lopussa kuitenkin yllätys oli suuri, kun tajusin, että kirja olikin taitavasti rakennettu. Parhaiten voisi verrata sipulin kuorimiseen. Kerros kerrokselta ydin paljastui.
Brittiläinen työväenluokkainen kuvaus, ihmisineen ja ympäristöineen oli vahva. Käsinkosketeltava. Loppuratkaisu oli ihanan erilainen, suorastaan riemastuttava. Teki mieli hihkua ääneen ja julistaa "siitäs saitte!" Huomasin hymyileväni kuin heikkopäinen.
Poliisien ja nistien maailmasta aikamoisella hyppäyksellä sujahdin kiinalaisäidin arkeen. Tiikeriäidin taistelulaulu on jo ollut listallani useamman vuoden.
Kirja oli ennenkaikkea mielenkiintoinen. Kaikki se fakta, mitä oli tulvien. Kiinalaisen kasvatuksen äärimmäisyys ja julmuuskin, mutta kaikki hämmentävän loogisesti perusteltuna. Vapaan kasvatuksen puolestapuhuja en ole koskaan ollut, mielestäni lapsilla tulee olla selkeät rajat, mutta oma tietynlainen ehdottomuutenikin näyttäisi varmasti kiinalaisäidin mielestä täysin ameebamaiselta. Pitkän aikaa pohdin hämmentyneenä omia valintojani.
Meille länsimaisille itsestäänselvyytenä on onnellisen lapsuuden tavoite. Kirjan välittämä viesti taas on, että lapsuus on valmentautumista elämään. Elämä alkaa vasta, kun olet lujasti tehnyt koko lapsuutesi töitä. Koulun ja harrastusten parissa. Muuta kun ei lapsuuteen näillä kiinalaistytöillä mahtunutkaan. Ei kyläilyjä ystävien luona, ei telkkaria, ei pihaleikkejä. Pelkkää puurtamista päivästä toiseen, oli arki tai pyhä.
Lukutoukkaviikkojen jälkeen onkin ihanaa suunnata nenänsä ovesta ulos aina vapaahetken koittaen. Kevät tuoksuu selkeästi ilmassa, askel on kevyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti