kertotaulun kertausta

Koska perheessä on kolme lasta, joiden kertotauluista pitäisi saada täydellisen toimivat loppuelämän haasteita ajatellen, päätin tehdä opiskelusta vähän hauskempaa. Ja madaltaa kynnystä itseopiskeluun. Ettei aina ole vanhemman varassa se, että opetellaan ja kuulustellaan.
Teimme yhdessä kertotaulukortit.
Jokainen kertotaulu on omanvärisensä kokonaisuus. Toisella puolella on lasku ja toisella puolella vastaus.

Siinä missä yksi tuskaili vastausten kirjoittamisen kanssa, toinen haaveili saavansa selvittää vastaukset ja kolmas jo huuteli niitä suureen ääneen (ollakseen paras ja voittamaton). Oli muuten aika hankalaa keskittyä kirjoittamaan oikeat jutut oikeanvärisille lapuille, kun hetkittäin jopa neljästä suusta hihkuttiin tai mutistiin eri numeroita ;D

Keksintönä ei todellakaan mikään uusi eikä askartelun kannalta erityisen kiehtova. Paitsi! Säilytyslaatikko on tekeillä, täytyyhän korteille olla ihana säilytyslaatikko! :)

muutama sana jumalasta

Kirja joka jäi mieleen moniksi viikoiksi lukemisen jälkeen.
Lapsi saa kanin, jonka nimeää jumalaksi. Vaikka kani ei kovin suuressa osassa tätä kirjaa olekaan, sen rooli on tärkeä. Tarina kattaa ajan lapsuudesta aikuisuuteen, keski-ikään saakka, kertojan äänenä kanin omistaja. Vaikka ääni on tytön, en oikein ollut lopulta varma, voiko sanoa, että tarina oli nimenomaan hänen.
Tunnelman perusteella niputtaisin kirjan samaan lokeroon vaikkapa Anita Shreven Silloin kerran tai Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon kanssa. Jotain taianomaista on kirjailija saanut herätettyä eloon. Jotain, mistä jää sanoinkuvaamattoman haikea ja kiitollinen olo jälkeenpäin.

Alussa on perhe, jonka tytär ystävystyy kurittoman kiharatukan omaavan luokkakaverin kanssa. On veli, joka rakastuu parhaaseen ystäväänsä. Ja aikuiset, joilla on oma monimutkainen elämäntilanteensa jokaisella. Kipuja ja suruja, kaipuuta ja iloja kuvataan suurella lämmöllä, mitään paisuttelematta. Vuodet  muuttavat ihmisiä, ihmiset muuttavat eri kaupunkeihin, kaupungit muuttuvat siitä mitä ne olivat. Jokin punainen lanka säilyy koko ajan kaikkien päähenkilöiden välillä, lapsuuden tapahtumat luovat pohjan kaikelle aina vaan. Jokaiselle päätökselle ja millä lailla kukakin elää. Kaikki peilautuu kaikkeen yhä vaan.
Henkilöt eivät ole niitä tavallisimpia, mutta etäisiksi he eivät jää. Kenenkään kengissä en haluaisi olla, mutta en olisi kenestäkään halunnut luopua...

* * * * *

Samanlaista lämpöä on tässä sunnuntaissa, oikeassa elämässä. Joka hetkessä on tienhaaroja, joista valitsemme aiempien kokemustemme mukaan. On olemassa asioita, joita kaipaamme aina. Asioita, jotka kulkevat mukana aina, halusimme tai emme. Ja kaiken takana on lämmin syysaurinko, joka saa maailman loistamaan värisevien puunlehtien heijastamana.
Metsäpolut ovat ladanneet patterini. Olen toiveikas kaikkien suunnitelmieni suhteen ja täynnä energiaa tulevaan viikkoon.

Aurinkoa kaikille!

happea!

Muutaman viikon on tullut istuttua tiiviisti eri työpöytien ääressä tai autossa ratin ääressä, seisoskeltua kassan ääressä, juostua paikasta toiseen niin ettei ajatus enää pysy mukana. Jokainen sekunti on mennyt kiirehtiessä, kelloa katsoessa. Lopulta alkoi mennä jo yöunet, kun ei tahti ottanut hiljentyäkseen.

Viikonloppu on pyhitetty hengittämiselle. Sisällä nojatuolissa, musiikkia kuunnellen ja kirjaa lukien. Ulkona metsissä samoillen. Metsä tekee niin hyvää ihmiselle.
Tämän päivän metsäannos on jo nautittuna, syksyn väreineen.

Kalliolla, melkein puolessavälissä polkua, on täydellinen eväskahvin paikka. Kaatuneella puunrungolla istuessani huomasin tämän kaksikon:

"Happily ever after"

*  *  *  *  *

Hieman metsäteemaa sivuten, viimeisimmät korttini tein lintuteemalla.
Jokunen kuukausi sitten tehtyihin rippijuhla-kutsukortteihin sain pyynnön tehdä myös kiitoskortit. Oikeastaan teemana ei ollut lintu, eikä mitään teemaa edes ollut, mutta sellaisiksihan ne vaan kehittyvät. Teemoiksi. Sarjoiksi. Aiheiksi. Alkavat elää omaa elämäänsä, kun jostain aloittaa. Olen vain välikappale, jonka kautta paperit ja kartongit heräävät eloon :)

Aloitin ääriviivatarroilla:

Jokunen tipu tuli leikeltyä ja etusormen nivel muisti sen pitkään ;) (askarteluveitseä ei vaan pysty rennosti pitelemään, on pakko puristaa ihan hulluna niin, että on olkapäätä myöten lopulta krampissa!)

Taustamusiikit tipuille:

Ja sisäpuolelle tasku, johon rippikuvan voi sujauttaa:

ikuinen suuri rakkauteni: kirjat

Kirjat, kynät, paperit.... vaikka kaikki muu maailmasta katoaisi, näiden avulla selviäisin hengissä.

Viimeisin itse valmistamani kirja on tyttärelle hartaasta toiveesta syntynyt päiväkirja.
Oheistusta en liiemmin saanut, ja se lämmittikin sydäntä erityisesti, kun hän sanoi "sä osaat kyllä tietää".

Tässä pidemmittä puheitta kuvia:

Kelta-pinkki paperi on itse värjätty ja leimattu, sen alla oleva skräppikartonki käsityömessujen löytöjä, kaikki muu sälä Sinellistä. Värit ja kaikki löytyivät kuin itsestään, tämä oli helppoakin helpompi työstää...

Paperin reunoja kävin läpi Papermanian metallic-markerseilla, joihin nyt juuri olen kovin ihastunut.

Aina on oltava vähän edes pitsiä! :)

Syksyn kynnyksellä

Yöt kylmenevät. Aamut ovat erilaisia, ne herättävät raikkaudellaan.
Ovi kesän ja syksyn välillä on auennut, ja seisomme kynnyksellä maisemaa katsellen.

Syksyllä muutoksia tapahtuu yhtäaikaa arjessa, asenteessa, lämpötilassa, valossa ja mielialassa. Kesän leppoisuus leijuu vielä ympärillä, vaikka on jo oltava täydessä vauhdissa, ryhdistäytyneenä. Joinakin aamuina saa jo varustautua kaulahuivein ja sormikkain, iltapäivällä taas on helle.
Jos ei kamalasti ja jatkuvasti sada, olen syksyihminen yhtä innokkaasti kuin kesäihminen. Pirteät aamut on ihan juuri minua varten luotu, luulen.

Aamuisin täällä päin on usein näyttänyt tältä, kun ennen seitsemää lähtee ulos:

On oikeastaan onni, että kuvausvälineeni on aamuisin "vain" puhelin. Jos omistaisin järkkärin, myöhästyisin luultavasti töistä lähes aina. Unohtaisin koiran tienposkeen ja lapset aamupalalle. Löytäisin itseni jostain sateenkaaren päästä.
Puhelimella ei kovin upeasti saa vangittua sitä, mitä aamusilmillä näkee.

*  *  *  *  *

Syksyllä on myös aika luovuttaa tilaustöitä, jotka ovat jääneet jonnekin nurkkiin pyörimään epämääräisinä, venyvinä helleviikkoina.
Eilen sain luovutettua tämän lelukorin, jota on odotellut pieni englantilais-suomalainen poika.

Englanninväreissä, tottakai. Trikookuteista. Hieman hempeilyä reunuksessa.

Kori on sen verran kookas, että kun sen nurinpäin heittää, oma nuorimmaiseni mahtuu alle piiloon kokonaan. Siksi se on kodikkaan muhkurainen ja painava.
Jämistä on vielä tekeillä pienempi, edeltäjäänsä ryhdikkäämpi painos, johon voi vaikka pikkuautot ja hurjat pikkuruiset dinosaurukset lajitella, etteivät jää isojen pallojen ja palikoiden alle piiloon.

*  *  *  *  *

Aurinko paistaa, ihmiset! Päivä on kaunis. Ottakaa kahvimukinne, ja vaeltakaa ulos hetkeksi hengittämään ihanaa iltapäivää :)