Kirja joka jäi mieleen moniksi viikoiksi lukemisen jälkeen.
Lapsi saa kanin, jonka nimeää jumalaksi. Vaikka kani ei kovin suuressa osassa tätä kirjaa olekaan, sen rooli on tärkeä. Tarina kattaa ajan lapsuudesta aikuisuuteen, keski-ikään saakka, kertojan äänenä kanin omistaja. Vaikka ääni on tytön, en oikein ollut lopulta varma, voiko sanoa, että tarina oli nimenomaan hänen.
Tunnelman perusteella niputtaisin kirjan samaan lokeroon vaikkapa Anita Shreven Silloin kerran tai Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon kanssa. Jotain taianomaista on kirjailija saanut herätettyä eloon. Jotain, mistä jää sanoinkuvaamattoman haikea ja kiitollinen olo jälkeenpäin.
Alussa on perhe, jonka tytär ystävystyy kurittoman kiharatukan omaavan luokkakaverin kanssa. On veli, joka rakastuu parhaaseen ystäväänsä. Ja aikuiset, joilla on oma monimutkainen elämäntilanteensa jokaisella. Kipuja ja suruja, kaipuuta ja iloja kuvataan suurella lämmöllä, mitään paisuttelematta. Vuodet muuttavat ihmisiä, ihmiset muuttavat eri kaupunkeihin, kaupungit muuttuvat siitä mitä ne olivat. Jokin punainen lanka säilyy koko ajan kaikkien päähenkilöiden välillä, lapsuuden tapahtumat luovat pohjan kaikelle aina vaan. Jokaiselle päätökselle ja millä lailla kukakin elää. Kaikki peilautuu kaikkeen yhä vaan.
Henkilöt eivät ole niitä tavallisimpia, mutta etäisiksi he eivät jää. Kenenkään kengissä en haluaisi olla, mutta en olisi kenestäkään halunnut luopua...
* * * * *
Samanlaista lämpöä on tässä sunnuntaissa, oikeassa elämässä. Joka hetkessä on tienhaaroja, joista valitsemme aiempien kokemustemme mukaan. On olemassa asioita, joita kaipaamme aina. Asioita, jotka kulkevat mukana aina, halusimme tai emme. Ja kaiken takana on lämmin syysaurinko, joka saa maailman loistamaan värisevien puunlehtien heijastamana.
Metsäpolut ovat ladanneet patterini. Olen toiveikas kaikkien suunnitelmieni suhteen ja täynnä energiaa tulevaan viikkoon.
Aurinkoa kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti