onko nyt kevät, äiti?

Lauantai-aamu.
Reilut kymmenen vuotta äitiyttä takana, ja JO NYT tänä talvena lapset ovat alkaneet ymmärtää, että kaipaan rauhaa viikonloppuaamupaloilla. Useinmiten puuhakas keskimmäiseni keittää minulle kahvia valmiiksi (tänään pahoitteli unohtaneensa), ja toisinaan jopa leipiä on tehty valmiiksi. Sitten kaikki kolme siirtyvät hienotunteisesti olohuoneeseen lastenohjelmien tai musiikkikanavan ääreen piirtämään (tai tappelemaan)
Joten huojentukaa kaikki pienempien lasten vanhemmat: kyllä se autuus ja rauha siellä tulevaisuudessa odottaa, ei siihen mene kuin 5-10 vuotta enää!! Jaksatte kyllä!

Tänä aamuna istun siis aamiaisellani yksin, ihanan uuden vahakankaani onnellistamana ja luen kirjaa, jota luulin lainatessani täysin toiseksi.
Tarina menee näin: Olin täysin uupuneena kirjastoautolla, kun löysin kirjan, joka suorastaan käveli syliini. Luin takakannen pätkittäisesti keskittyen ja riemastuin, että tässäpä minulle juuri sitä mitä kaipaan! Tunsin löytäneeni pitkästä aikaa jotain mihin hypätä pää edellä.
Kotona vielä selitin naapurille, että kirja on vähän niin kuin se turhalta vaikuttava elokuva, Eat Pray Love, mutta onneksi ja varmasti paljon syvällisempi ja järkevämpi... Haha! Ehdin yhden illan lukea, ja seuraavana päivänä vähän pirteämpänä tutkin takakannen ja muutkin kannet (siis niitähän on neljä, kun molemmissa kansissa on molemminpuolin luettavaa..) ja JÄRKYTYIN! Tämähän nimenomaan on juuri se kirja josta elokuva on tehty!!
(Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä)

Joten olin erittäinkin skeptinen, mutta jatkoin lukemista. Ja olen yhä vieläkin jatkanut. Kirja on hauska. Se on jopa niin hauska ja näppäriä sanankäänteitä ja hupilauseita täynnä, että olen koko ajan kahden vaiheilla onko se liikaa vai ei. Ihailen sitä, että joku voi suoltaa sellaista tekstiä lause toisensa jälkeen ja saada siitä kokonaisen kirjan. Mutta olo on kuin jättimäisen, koristeita pursuavan jäätelöannoksen äärellä: Syömistä ei halua lopettaa, vaikka makeutta ja kokoa on yksinkertaisesti ylitsepursuavasti yhden ihmisen makuhermoille.
Kaikesta vitsikkyydestään huolimatta kirja käsittelee vakavia ja isoja aiheita, seassa on sellaisia oivaltavia lauseita, joita haluaisin poimia talteen ja maistella myöhemminkin. Tapahtumia, jotka jäävät mielikuvituksen verkkokalvoille kajastamaan. Pystyn samaistumaan helposti ja hetkessä.
Jatkuuko tämä skeptinen (ja jotenkin hieman häpeälliseltä tuntuva) innokkuus läpi kirjan...?

Aamu on ollut läpeensä aurinkoinen. Esikoinen pohtii, onko nyt jo kevät. Ja että lähdenkö tänään ulos ovesta vai aionko taas olla koko päivän sisällä. Tähän haikealla äänellä esitettyyn pohdintaan en voinut muuta kuin pontevasti sanoa lähteväni tottakai ulos :)
Terassin pelastustyöt ovat yhä edelleen kesken. Lumilapio käteen ja auringosta nauttimaan!

edit: hangesta sai leikattua kuvioita!

taiteilija

Sain ihan vahingossa napattua yhtenä päivänä tyttärestä tällaisen kuvan, joka niin kertoo siitä, miten ihanaa tunnelmaa leijuu piirustelijan ympärillä!

Tilanne oli jokseenkin minuuteista tai ehkä sekunneista kiinni, ja sitten auringonsäteet jo olivat ehättäneet karkaamaan muuhun suuntaan.

Haaveilen alati järjestelmäkamerasta tai edes paremmasta kamerasta, kuin minkä nyt omistan. Kuitenkin tuntuu jo valmiiksi uuvuttavalta ajatukselta, että ryhtyisin kahlaamaan läpi jotain paksua manuaalia, kuinka ystävystyä kameransa kanssa. Tarvitsisin vähintään tukihenkilön ryhtyäkseni hommaan...
Elämä on niin valokuvauksellista joka päivä!! Ja olen niin huonosti varustautunut! Mutta siitä sentään voin olla onnellinen, että minulla on taitoa ja tahtoa huomata kauneutta ja valokuvauksellisuutta jokaisessa päivässäni. Kaikilla sitä ei ole. Ja jos sen kadotan, sitten tiedän ainakin olevani pahemmassa pulassa kuin koskaan.

Ystävänpäivää muistellen

Koska olen viime kuukaudet juossut lähinnä elämäni perässä ja kaikesta jälkijunassa, muistelen teille nyt vähän ystävänpäivää. Tein töissä kaikenlaista kivaa, mutta itse henk.kohtaisesti en saanut minkäänlaista tervehdystä tehtyä ystäville... Tässä kohtaa sentään minulla on hyvä itsetunto, jos ei ihan kaikessa muussa oliskaan: ystäville olen niin ystävä kaikkina päivinä, että yksi ystävänpäivä kaupallisuuksineen ja kliseineen sinne tai tänne ei hetkauta asiaa ollenkaan.

Mutta tällaisia sain töissä aikaan, näistä voitte ehkä tuntemattomammat arvella missä Sinellin myymälässä olen oleillut ;)

Päällystettyjä pahvikirjaimia, hehkuttamassa ystävyyden ja myös hääteeman tunnepitoisuutta <3

Ja lähiotos. En maalannut pahvikirjaimia lainkaan, työkaverini mainion mielipiteen mukaan. Liimailin vain uuden paperisarjan papereilla etupuolet ja koristelin. Samainen ihana työkaveri neuvoi raaputtelemaan reunat, mikä ei ollut juolahtanut mieleeni lainkaan. Ja sehän sai ihan todellakin eri ilmeen kirjaimille.
Olen tavattoman ihastunut aina vaan, vuodesta toiseen, pitseihin ja nappeihin. Käytän niitä aina kuin mahdollista. Ihastus ei tunnu olevan ihan ohimenevää ja pinnallista ;)

Papereiden kiinnittämiseen käytin paperiliimaa ensimmäistä kertaa. Se on kohtalaisen arvokasta minun makuuni, mutta voi mikä ilo sitä oli käyttää! Jotenkin tykästyin kauheasti. Ei todellakaan rypistä ollenkaan ja on helppo siveltimellä laittaa. Saa myös Sinellistä.
Yleensä olen voimateipillä tai liimakalvolla hoitanut aina vastaavat tilanteet, mutta uudet tuulet on toisinaan virkistäviä :)

haaveissa suklaakakku

Etsiskelin vielä illan viimeisenä puhteena suklaakakkuohjetta, ja vastaan tuli reseptien seasta ihana lausahdus:

"Ihmiset väittävät,

että elämä olisi jotain,

mutta minä pidän enemmän

lukemisesta."

-Logan Pearsall Smith-

Oma ihana äitini oli kirjoittanut sen runebergintorttujen taakse!

Hyvää yötä.

lankaa ja kirjoja

Tänään, kun sataa vettä lumituiskun sijaan, muistelin kuinka kaunista olikaan kunnon pakkaspäivinä. Ei sillä, että pakkasesta ja talvesta mitenkään erityisesti pitäisin, mutta jotkut hetket ovat niin maalauksellisia.. Tässä ihan hymistelyä varten yksi kuva, jonka jonain kiireisenä aamuna nappasin, ennen kuin istahdin autooni.

Värit olivat niin kohdallaan!!

Samoissa väri-ihastuksissa olen ollut viime viikkoina, kun olen hiljalleen jatkanut mummo-uraani, eli neulomista. Kynsikkäät sain valmiiksi, ja jossain ne ovat. En kuitenkaan niitä löytänyt juuri kuvattavaksi, ovat ehkä piiloutuneet töihin. Sain ne kuitenkin ihan oikeasti valmiiksi, josta olen hyvin hyvin ylpeä!
Lankaan olin niin kiintynyt, että päätin sitten aloittaa isommankin projektin. Neulepaidan!! Ja koska nälkä kasvaa syödessä, teen sitä yhden langan sijasta kahdella langalla. Novita Puron lisäksi otin mukaan pörröisen Rose-langan.

Alun jälkeen en malttanut päästää puikkoja käsistäni. Monta päivää neuloin ja neuloin. Koin jopa ensimmäistä kertaa sellaisen, että katselin elokuvan neuloen! Joillekinhan tv:n katselu yhdistyy arkisesti jatkuvasti neulomiseen, mutta minulle se oli ihkaensimmäinen sellainen kokemus. Niin kotoisa ja turvallinen :)

Tässä jo siis päästy takakappaleen resorista pitkän matkaa eteenpäin.

Mutta voi! Miten pystyy valitsemaan neulomisen ja lukemisen väliltä, se on se ainainen ongelma. Kun on tottunut kaiken liikenevän "ylimääräisen" ajan (eli joitakin sekunteja tai minuutteja kerrallaan..) lukemaan, on ihan kertakaikkisen raastavaa, kun ei tiedä milloin kummankin rakkaan valitsisi. Vielä en ainakaan tunnustaudu niin hyväksi neulojaksi, että lukisin samalla..
Asiaa EI yhtään helpota se, että nytkin on kolme kirjaa kerrallaan kesken!
Ja vaikka niitä kirjoja olisi yöpöydällä ja lattialla pinoittain odottamassa, on silti aina pakko mennä kirjastoautolle. Siitähän ei pääse mihinkään.


ps. viimeksi viiniä ostaessani päätin tehdä valinnan ihan näissä väritunnelmissa, etiketin mukaan. Ja maku oli täydellinen!! Että se niistä hienoista sanoista, joilla hyllynreunalla viiniä luonnehditaan ;)