Reilut kymmenen vuotta äitiyttä takana, ja JO NYT tänä talvena lapset ovat alkaneet ymmärtää, että kaipaan rauhaa viikonloppuaamupaloilla. Useinmiten puuhakas keskimmäiseni keittää minulle kahvia valmiiksi (tänään pahoitteli unohtaneensa), ja toisinaan jopa leipiä on tehty valmiiksi. Sitten kaikki kolme siirtyvät hienotunteisesti olohuoneeseen lastenohjelmien tai musiikkikanavan ääreen piirtämään (tai tappelemaan)
Joten huojentukaa kaikki pienempien lasten vanhemmat: kyllä se autuus ja rauha siellä tulevaisuudessa odottaa, ei siihen mene kuin 5-10 vuotta enää!! Jaksatte kyllä!
Tänä aamuna istun siis aamiaisellani yksin, ihanan uuden vahakankaani onnellistamana ja luen kirjaa, jota luulin lainatessani täysin toiseksi.
Tarina menee näin: Olin täysin uupuneena kirjastoautolla, kun löysin kirjan, joka suorastaan käveli syliini. Luin takakannen pätkittäisesti keskittyen ja riemastuin, että tässäpä minulle juuri sitä mitä kaipaan! Tunsin löytäneeni pitkästä aikaa jotain mihin hypätä pää edellä.
Kotona vielä selitin naapurille, että kirja on vähän niin kuin se turhalta vaikuttava elokuva, Eat Pray Love, mutta onneksi ja varmasti paljon syvällisempi ja järkevämpi... Haha! Ehdin yhden illan lukea, ja seuraavana päivänä vähän pirteämpänä tutkin takakannen ja muutkin kannet (siis niitähän on neljä, kun molemmissa kansissa on molemminpuolin luettavaa..) ja JÄRKYTYIN! Tämähän nimenomaan on juuri se kirja josta elokuva on tehty!!
(Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä)
Joten olin erittäinkin skeptinen, mutta jatkoin lukemista. Ja olen yhä vieläkin jatkanut. Kirja on hauska. Se on jopa niin hauska ja näppäriä sanankäänteitä ja hupilauseita täynnä, että olen koko ajan kahden vaiheilla onko se liikaa vai ei. Ihailen sitä, että joku voi suoltaa sellaista tekstiä lause toisensa jälkeen ja saada siitä kokonaisen kirjan. Mutta olo on kuin jättimäisen, koristeita pursuavan jäätelöannoksen äärellä: Syömistä ei halua lopettaa, vaikka makeutta ja kokoa on yksinkertaisesti ylitsepursuavasti yhden ihmisen makuhermoille.
Kaikesta vitsikkyydestään huolimatta kirja käsittelee vakavia ja isoja aiheita, seassa on sellaisia oivaltavia lauseita, joita haluaisin poimia talteen ja maistella myöhemminkin. Tapahtumia, jotka jäävät mielikuvituksen verkkokalvoille kajastamaan. Pystyn samaistumaan helposti ja hetkessä.
Jatkuuko tämä skeptinen (ja jotenkin hieman häpeälliseltä tuntuva) innokkuus läpi kirjan...?
Aamu on ollut läpeensä aurinkoinen. Esikoinen pohtii, onko nyt jo kevät. Ja että lähdenkö tänään ulos ovesta vai aionko taas olla koko päivän sisällä. Tähän haikealla äänellä esitettyyn pohdintaan en voinut muuta kuin pontevasti sanoa lähteväni tottakai ulos :)
Terassin pelastustyöt ovat yhä edelleen kesken. Lumilapio käteen ja auringosta nauttimaan!
edit: hangesta sai leikattua kuvioita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti