Täydellinen onnellisuus ei toisinaan vaadi muuta kuin, että elää vaan, tässä hetkessä, eikä yritä liikoja.
Ympäristön ei tarvitse olla tietynlainen. Ihmisten ei tarvitse muuttua. Kaikkea ei tarvitse saavuttaa kerralla.
Joskus on kovasti hyödyksi, että tykkää katsoa maailmaa kameran linssin läpi. Se voi näyttää yllättävästi erilaiselta. Elokuvalta, postikortilta, julisteelta. Pääasia, että oikeasti katsoo, näkee.
Tein retken Kalasatamaan, yksin. Pidin paikasta ja pidin seurasta (yksin on vaikeaa riidellä tai ärsyyntyä, ainakin se olisi kertakaikkisen turhaa) Ainoa mitä jäin kaipaamaan, olisi ollut järjestelmäkamera. Alati mukana kulkeva haaveeni.
Rumakin voi olla... no, jos ei nyt ihan kaunista, niin mielenkiintoista, silmälle haastavaa. Urbaania, yllättävää, särmikästä.
Silmänkantamattomiin päällystettyä maanpintaa, aitoja, betoniporsaita ja siellä täällä joku yllättävä elonmerkki. Tai tässä tapauksessa ehkä jo melko kuollut, mutta jotenkin koskettava.
Määränpääni Kalasatamassa, Ihana kahvila, jäi sen kummemmin kuvaamatta. Kun istuin kahvini kanssa auringon paahteeseen ja otin kirjan esiin, ei maailmaan mahtunut hyvään toviin juuri muuta.
Oli vain enää hienoinen tuulenvire, kaukaiset autojen äänet, satunnaiset lokkien kirkaisut ja tarina.
Se mitä siinä istuessani saavutin, on aarre, polttoaine, johon taatusti tulen palaamaan talven kylminä ja pimeinä iltoina. Lämpö ja rauha ja luovuuden lähde, aina löydettävissä muistoista uudelleen.
Itse kahvilasta sen verran, että se kannattaa kokea. Omistaja on sen selvästikin rakkaudella rakentanut, pieniä yksityiskohtia myöten. Hätkähdyttävää miten karuista ja rujoista elementeistä saa kaunista ja elävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti