Onko skräppäyksellä mitään rajaa?

Vaikka skräppäys alunperin tarkoittaakin tapaa, jolla valokuvia tai lehtileikkeitä tallennetaan, itse miellän termin hieman laajemmin. Koen myös korttien tekemisen ja kierrekansikirjojen kansien valmistamisen olevan jonkinasteista skräppäystä. Sisältyyhän niihinkin aina joku tarina, itselläni aika voimakkaastikin.
Millä tahansa sanalla mitäkin paperiaskartelua sitten kutsutaankaan, minulle se on jokatapauksessa parasta ajanvietettä, terapiaa, työtä ja mielihyvää.

Joitakin viikkoja sitten muilla mailla pitkään asustellut ystävä otti yhteyttä ja tilasi kaksi korttia. Sanoi tykkäävänsä tyylistäni. Ilahduin: Sen lisäksi, että pidän korttien tekemisestä valtavasti, minulla on siihen taidon lisäksi myös siis oma tyyli!
On vaikeampi hahmottaa sitä, mikä EI ole omaa tyyliä, kuin sitä, minkälainen on minun tunnistettava kädenjälkeni.
Lähdin siis innolla työskentelemään.

Kortti tyttövauvalle:

Pohjana skräppikartonkia, kuviopaperit jostain hassusta japanialaisaiheisesta tai kiinalaisaiheisesta askartelukirjasta, jonka sivuista suurin osa on tarkoitettu käytettäväksi. Melkein kaikki reunat rapsuttelin rikki ja lisäsin distressiä tehosteeksi, aged mahogany taisi olla.

Ilman pitsiä, nauhaa ja timangeja tämänaiheinen kortti ei pystyisi valmistumaan ;)

Sitten hääparille onnittelukortti:

Luxury-helmiäispohjaan tehty, Graphic 45 paperia ja jotain tekstipaperin jämää mukana. Omatekemiä kukkasia, Timpan stansseilla ja Sinellin lävistäjillä. Kukkasten tekemiseen hurahdin ihan täysin, niitä tuli tehtailtua toistakymmentä ja ajantaju katosi jonnekin pitkäksi aikaa...

Kotiyleisöni oli kohteliaasti hymyilevää joukkoa. Varovainen kommentti oli, että aika hempeitä (eikä se ollut kehu).
Eivät ymmärtäneet ollenkaan!

Toivottavasti korttien vastaanottajat ovat hempeiden juttujen ystäviä.