Niin monia lukemattomia ja luettuja

Kalenterin takasivuilla on loputtoman pitkä lista kirjoista, jotka aion lukea. Ja joka kerta kun jonkun kanssa puhuu kirjoista, tai käy kirjastossa, lista vaan pitenee. Muutaman vuodessa voi viivata yli, kun on saanut luettua. Mutta miten siinä aina käy niin, että tulee poimittua kaikkea muuta yllättävää, kuin joku harkitulta listalta?
Kokonaiset pari-kolme kuukautta meni Karin Slaughterin kirjojen parissa. Yksi ihan jostain vain tarttui käteen, ja sille tielle jäin. Suomeksi ja englanniksi. Toinen toisensa jälkeen.
Jokin niissä on toisenlaista kuin kaikki Cornwellit ja Mankellit sun muut. Pikkuhiljaa ties kuin monennennen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että ehkä pääsyy on toinen päähenkilöistä.
  Jotenkin kuolinsyytutkintapainotteinen rikosromaani on mun juttu. Mahdollisimman yksityiskohtaista, karmeaa ja realistista. Tykkäsin joskus Tess Gerritsenin tyylistä, vaikka päähenkilöt aika pateettisia olivatkin, ja kirjoitustyyli valahti toisinaan ihan SinäMinä -asteelle. Juonikuviot olis monilla kirjailijoilla niin kohtalaisen hyviä, mutta harva kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Aina alkaa ärsyttää kuitenkin.

Nyt taitaa olla tilanne, että kirjastoista ei vielä sitä Slaughteria löydy, mikä olisi seuraavaksi vuorossa. Pääsin siis lukemaan lukupiirikirjan. (myöhässä)

Paljonpuhuttu Liha Tottelee Kuria oli vuorossa. Harmittaa vietävästi, etten päässyt olemaan paikalla, kun kirja käsiteltiin. Se kun oli erittäin erikoinen.
Ensimmäisen puoliskon ajan en pystynyt keskittymään pelkkään lukemiseen, kun jouduin arpomaan miten kirjaa oikein pitäisi lukea. En tiennyt miten suhtautua, millä asenteella ottaa lauseet vastaan. Tapahtumat tuntuivat heittelehtivän holtittomasti päässäni, eivätkä ne millään asettuneet selväksi jatkumoksi. Tarinaksi.
Lähes jokaisella sivulla epäröin, lukisinko tätä ollenkaan loppuun. Tykkäisinkö, inhoisinko. Naapurikaan ei lukenut alkua pidemmälle. Ja se jos mikä oli saanut vahvan ennakkoasenteen pesiytymään aivoihini.

Puolenvälin jälkeen tajusin, että tarina oli vienyt mennessään. Että halusin kiihkeästi päästä eteenpäin, tietää miten perheenjäsenten käy.
Loppu ei tuottanut pettymystä, vaikka se kovin pehmeä olikin.
Aion lukea heti toisenkin Miina Supisen. Ihan vaan jotta tuntisin kirjailijan tyylin paremmin. (en ollenkaan siksi, että jään aina johonkin kirjailijaan jumiin) (enkä varsinkaan siksi, että se kaikkein vahvimmin kirjallisuus-ihminen lukupiiristämme asetti toisen Supisen käteeni ja sanoi, että on pakko lukea)

Kirjanlukemisen ja virkkaamisen ohessa olen ehtinyt lasten kanssa myös koristella kynsiä. Mökkilomailu on ihanaa!