Syyspäiviä

Edelleen kävelylenkkejä harrastavana koiraihmisenä ja edelleen niistä yhtä suuresti nauttien, olen haistellut syksyn tuloa aamuin illoin ja siinä välilläkin. Kovin on jo värit muuttuneet ja tienvarret täynnä lehtiä, mutten koe sitä millään lailla masentavana. Ainoastaan sateessa harmittaa, ettei raaski puhelinta kaivaa taskusta valokuvatakseen. Saattaisi olla haitat suurempia kuin hyödyt..
Värit ovat voimallisia, eri tavalla kuin kesällä.

Tässä eräänä päivänä löysin vielä innokkaasti aurinkoa kohti kurkottelevan päivänkakkarapuskan, varisseiden lehtien seasta.

Ja kun sateettomina aamuina joskus istuskelee kalliolla, löytyy vielä seuraa:

Mustikat ja puolukat ovat olleet metsäretkien parhaimmistoa (koiran kanssa sai taistella aina parhaimmista apajista), mutta reitit ovat hieman muttuneet mustikka-ajan jäätyä taakse. Sienestäjäksi minusta ei ole, ihailen vain niitäkin värien ja muotojen takia ;)

Syksy saa aikaan sen, että tulee luettua taas enemmän. Pimeys ja kylmyys laukaisee sisäisen äänen kuiskimaan: nojatuoli! kirja! teetä!

Viimeiset kaksi kirjaa ovat olleet hyviä, vaikkeivät ehkä kaikkien mielestä niitä pirteimpiä tai positiivisimpia aiheiltaan ;)
Hautanummi on kertomus pojasta, isoveljestä, joka kantaa harteillaan perheensä vuosientakaisen tragedian tunnelmia. Eno on kuollut jo ennen pojan syntymää, mutta vaikutukset ovat läsnä mummin ja äidin olemuksessa lakkaamatta. Kirja käsittelee lasten hyväksikäyttöä ja murhia, mutta pohjalla on koko ajan pikkupojan urhea toive saada äiti ja mummi taas onnellisiksi. Poika ryhtyy etsimään murhatun enonsa hautaa ja meinaa saada asiat lopullisesti huonolle tolalle.
  Murhe muuttaa ihmisiä syvältä. Mummin ja äidin henkilökuvat ovat ymmärrettäviä ja toden tuntuisia. Kirja tuo hyvin esille, kuinka laaja voikaan olla lapsen yksinäinen sisäinen maailma, jota hän ei uskalla tuoda esille aikuisten seurassa. Ja jos aikuiset ovat tarpeeksi syvällä omissa kipuiluissaan, he eivät taas huomaa kuinka kauas lapsi erkanee ja kuilu on valmis. Kun tilanne lopussa kärjistyy pelottavaksi katastrofiksi, ravistelee se kaikki henkilöt hereille ja auki.
Pidin melankoliasta tässä kirjassa. Ja siitä, miten vuorotellen oltiin kunkin henkilön "saappaissa", myös pitkiä aikoja murhaajan pään sisässä.

Hautanummen jälkeen löysin kirjastoautolta Luotettavan vaimon. Heti ensimmäisestä sivusta alkaen pidin nimenomaan kirjoitustyylistä. Ja ajan kuvauksesta. Kyseessä on 1900-luvun alku Yhdysvalloissa. Ylimystö juhlii viinin, oopiumin ja morfiinin pauloissa, ja köyhät myyvät itsensä ja sielunsa tälle juhlinnalle, löytääkseen siinä siivellä räpiköidessään tarkoitusta elämälle.
On suunnattoman rikas, yksinäinen mies, jolla on kerran ollut kaikkea. Juhlia, loputtomasti naisia, taidetta, vaatteita, kaikkea tuhlattavaksi surutta ja itsekkäästi.
Kaksikymmentä vuotta avioliittonsa katkeran lopun ja poikansa kadottamisen jälkeen hän päättää laittaa lehti-ilmoituksen, etsiäkseen luotettavan ja vaatimattoman vaimon.
Nainen, joka junassa saapuu, on elättänyt itsensä kurtisaanina ja lehti-ilmoituksen löydettyään haistanut tilaisuutensa tulleen. Nöyräksi tekeytyen, valheellisen menneisyyden sepittäneenä, arsenikkipullo laukussaan hän asettautuu taloksi. Kohtalo kuitenkin ravistaa kummankin toiveita ja suunnitelmia heti alkujaan ja alkaa tapahtumaketju, joka saakin aikaan ei-toivottuja, odottamattomia tunteita.
Kirja on kannesta kanteen vahvasti seksuaalisuutta käsittelevä. Jokaisella henkilöllä on omanlainen, mutta yhtä epätoivoisen voimakkaasti elämää hallitseva tarve hukuttautua aistillisuuteen. Lapsuustraumojen valtava ahdistus saa vääristyneisyyttä aikaan. Oopiumin, morfiinin ja viinin vetovoima sekoittaa todellisuutta. Arsenikki on isossa roolissa.
Kirja etenee kauniisti, mustista sielun syövereistä huolimatta. Luminen, kylmä talvi on elävästi taustalla.

Kun epätoivo on tarpeeksi voimakasta, ja päähenkilöt ovat tarpeeksi pohjalla, alkaakin sydämissä versoa uutta toivoa.

En vain ole iloisten kirjojen ihminen. Tunteita ja draamaa täytyy olla yli äyräiden. Epätoivoa, synkkyyttä, kamppailua. Vasta sitten voi todella sanoa kokeneensa jotain. Positiivisuutta syntyy siitä, kun kirjojen henkilöt ylittävät itsensä ja kaikesta raakuudesta huolimatta (tai juuri sen takia) pienet kauniit, positiiviset asiat korostuvat.