earth without art is just "eh"

lauantai 3. maaliskuuta 2012

onko nyt kevät, äiti?

Lauantai-aamu.
Reilut kymmenen vuotta äitiyttä takana, ja JO NYT tänä talvena lapset ovat alkaneet ymmärtää, että kaipaan rauhaa viikonloppuaamupaloilla. Useinmiten puuhakas keskimmäiseni keittää minulle kahvia valmiiksi (tänään pahoitteli unohtaneensa), ja toisinaan jopa leipiä on tehty valmiiksi. Sitten kaikki kolme siirtyvät hienotunteisesti olohuoneeseen lastenohjelmien tai musiikkikanavan ääreen piirtämään (tai tappelemaan)
Joten huojentukaa kaikki pienempien lasten vanhemmat: kyllä se autuus ja rauha siellä tulevaisuudessa odottaa, ei siihen mene kuin 5-10 vuotta enää!! Jaksatte kyllä!

Tänä aamuna istun siis aamiaisellani yksin, ihanan uuden vahakankaani onnellistamana ja luen kirjaa, jota luulin lainatessani täysin toiseksi.
Tarina menee näin: Olin täysin uupuneena kirjastoautolla, kun löysin kirjan, joka suorastaan käveli syliini. Luin takakannen pätkittäisesti keskittyen ja riemastuin, että tässäpä minulle juuri sitä mitä kaipaan! Tunsin löytäneeni pitkästä aikaa jotain mihin hypätä pää edellä.
Kotona vielä selitin naapurille, että kirja on vähän niin kuin se turhalta vaikuttava elokuva, Eat Pray Love, mutta onneksi ja varmasti paljon syvällisempi ja järkevämpi... Haha! Ehdin yhden illan lukea, ja seuraavana päivänä vähän pirteämpänä tutkin takakannen ja muutkin kannet (siis niitähän on neljä, kun molemmissa kansissa on molemminpuolin luettavaa..) ja JÄRKYTYIN! Tämähän nimenomaan on juuri se kirja josta elokuva on tehty!!
(Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä)

Joten olin erittäinkin skeptinen, mutta jatkoin lukemista. Ja olen yhä vieläkin jatkanut. Kirja on hauska. Se on jopa niin hauska ja näppäriä sanankäänteitä ja hupilauseita täynnä, että olen koko ajan kahden vaiheilla onko se liikaa vai ei. Ihailen sitä, että joku voi suoltaa sellaista tekstiä lause toisensa jälkeen ja saada siitä kokonaisen kirjan. Mutta olo on kuin jättimäisen, koristeita pursuavan jäätelöannoksen äärellä: Syömistä ei halua lopettaa, vaikka makeutta ja kokoa on yksinkertaisesti ylitsepursuavasti yhden ihmisen makuhermoille.
Kaikesta vitsikkyydestään huolimatta kirja käsittelee vakavia ja isoja aiheita, seassa on sellaisia oivaltavia lauseita, joita haluaisin poimia talteen ja maistella myöhemminkin. Tapahtumia, jotka jäävät mielikuvituksen verkkokalvoille kajastamaan. Pystyn samaistumaan helposti ja hetkessä.
Jatkuuko tämä skeptinen (ja jotenkin hieman häpeälliseltä tuntuva) innokkuus läpi kirjan...?

Aamu on ollut läpeensä aurinkoinen. Esikoinen pohtii, onko nyt jo kevät. Ja että lähdenkö tänään ulos ovesta vai aionko taas olla koko päivän sisällä. Tähän haikealla äänellä esitettyyn pohdintaan en voinut muuta kuin pontevasti sanoa lähteväni tottakai ulos :)
Terassin pelastustyöt ovat yhä edelleen kesken. Lumilapio käteen ja auringosta nauttimaan!

edit: hangesta sai leikattua kuvioita!

torstai 1. maaliskuuta 2012

taiteilija

Sain ihan vahingossa napattua yhtenä päivänä tyttärestä tällaisen kuvan, joka niin kertoo siitä, miten ihanaa tunnelmaa leijuu piirustelijan ympärillä!

Tilanne oli jokseenkin minuuteista tai ehkä sekunneista kiinni, ja sitten auringonsäteet jo olivat ehättäneet karkaamaan muuhun suuntaan.

Haaveilen alati järjestelmäkamerasta tai edes paremmasta kamerasta, kuin minkä nyt omistan. Kuitenkin tuntuu jo valmiiksi uuvuttavalta ajatukselta, että ryhtyisin kahlaamaan läpi jotain paksua manuaalia, kuinka ystävystyä kameransa kanssa. Tarvitsisin vähintään tukihenkilön ryhtyäkseni hommaan...
Elämä on niin valokuvauksellista joka päivä!! Ja olen niin huonosti varustautunut! Mutta siitä sentään voin olla onnellinen, että minulla on taitoa ja tahtoa huomata kauneutta ja valokuvauksellisuutta jokaisessa päivässäni. Kaikilla sitä ei ole. Ja jos sen kadotan, sitten tiedän ainakin olevani pahemmassa pulassa kuin koskaan.

Ystävänpäivää muistellen

Koska olen viime kuukaudet juossut lähinnä elämäni perässä ja kaikesta jälkijunassa, muistelen teille nyt vähän ystävänpäivää. Tein töissä kaikenlaista kivaa, mutta itse henk.kohtaisesti en saanut minkäänlaista tervehdystä tehtyä ystäville... Tässä kohtaa sentään minulla on hyvä itsetunto, jos ei ihan kaikessa muussa oliskaan: ystäville olen niin ystävä kaikkina päivinä, että yksi ystävänpäivä kaupallisuuksineen ja kliseineen sinne tai tänne ei hetkauta asiaa ollenkaan.

Mutta tällaisia sain töissä aikaan, näistä voitte ehkä tuntemattomammat arvella missä Sinellin myymälässä olen oleillut ;)

Päällystettyjä pahvikirjaimia, hehkuttamassa ystävyyden ja myös hääteeman tunnepitoisuutta <3

Ja lähiotos. En maalannut pahvikirjaimia lainkaan, työkaverini mainion mielipiteen mukaan. Liimailin vain uuden paperisarjan papereilla etupuolet ja koristelin. Samainen ihana työkaveri neuvoi raaputtelemaan reunat, mikä ei ollut juolahtanut mieleeni lainkaan. Ja sehän sai ihan todellakin eri ilmeen kirjaimille.
Olen tavattoman ihastunut aina vaan, vuodesta toiseen, pitseihin ja nappeihin. Käytän niitä aina kuin mahdollista. Ihastus ei tunnu olevan ihan ohimenevää ja pinnallista ;)

Papereiden kiinnittämiseen käytin paperiliimaa ensimmäistä kertaa. Se on kohtalaisen arvokasta minun makuuni, mutta voi mikä ilo sitä oli käyttää! Jotenkin tykästyin kauheasti. Ei todellakaan rypistä ollenkaan ja on helppo siveltimellä laittaa. Saa myös Sinellistä.
Yleensä olen voimateipillä tai liimakalvolla hoitanut aina vastaavat tilanteet, mutta uudet tuulet on toisinaan virkistäviä :)